Muutama vuosi sitten printtasin 200 valokuvaa ja työnsin ne hattuun, jonka laitoin korkealle hyllyyn. Seuraavien kuukausien aikana vedin hatusta kuvia yksi kerrallaan ja kirjoitin, mitä niissä näin. Kaikki kuvat olivat arktiselta alueelta ja ne oli otettu vuosien 1996 ja 2021 välillä.

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu englanniksi Arctic Today -verkkolehdessä 20.11.2025.

Siitä lähti liikkeelle arktinen kirjani, Arktisen maailman jäljillä (Into Kustannus 2023). Vasta kirjan valmistumisen jälkeen varsinaisesti tajusin dokumentoineeni arktista aikaa, jota ei enää ole. Niinpä vuonna 2025 ilmestyneen englanninkielisen version nimi on sävyltään erilainen kuin suomeksi: Once we had the Arctic.

Olen seurannut arktisen yhteistyön kehitystä sen syntyhetkistä asti, ensin toimittajana ja sitten arktisena tiedeviestijänä. Olin paikalla Ottawassa 1996 kun Arktinen neuvosto perustettiin, ja noin 30 vuoden ajan olen kulkenut siellä täällä, seurannut kokouksia, puhunut ihmisten kanssa ja katsellut paikkoja kaikkien kahdeksan arktisen maan arktisilla alueilla.

Oli aika, jolloin tuon pystyi tekemään. Sitä aikaa ei enää ole. Monen muun arktisuuden parissa innolla toimineen tavoin luulin, että avoimuus on arktisen alueen normaalitila. Lopulta se olikin vain poikkeus pitkään sääntöön.

Huippuvuorilla oli onnistuttu tuotteistamaan sulavien jäätiköiden lohkeilu: niistä sai tuoreita jääpaloja turistien viskilaseihin. Kuva: Markku Heikkilä.

Kun Rovaniemellä katselee arktisuutta suomalaisesta näkökulmasta, oli aikanaan täysin aiheellista ja luontevaa suunnata kohti Murmanskia ja muita lähialueita Venäjän puolella. Elettiin Barents-yhteistyön kuumaa aikaa ja rajat ylittäviä projekteja oli vaikka muille jakaa. Itse johdin vuosina 2012-2014 Barents Mediasphere -projektia, jonka tarkoitus oli edistä mediakontakteja Suomen, Norjan, Ruotsin ja Venäjän pohjoisosien välillä.

Projektin loppua kohden alkoi olla ilmeistä, että jokin on Venäjällä muuttumassa. Asioita, joita aiemmin pystyi Venäjällä ja venäläisten kanssa noin vain tekemään, ei oikein voinutkaan enää tehdä. Noihin aikoihin Venäjä valtasi Krimin laittomasti, mutta silti kuuluin niihin, jotka eivät täysin oivaltaneet, kuinka täysin ajat olivat muuttumassa. Rajat olivat kuitenkin pandemiaan asti auki ja monet kollegat pääsivät yhä hyvin tutkimuskentilleen Venäjän arktisille alueille. Sitten Venäjä aloitti hyökkäyssotansa Ukrainassa, ja siihen loppui kaikki yhteistyö ja kulkeminen.

Niinpä minulla oli hattu täynnä arktisia valokuvia, jotka äkkiä kertoivatkin kaukaisesta menetetystä ajasta. Poimin hatusta kuvia esiin yksi kerrallaan ja aloin kirjoittaa lyhyitä tekstejä siitä, mitä näin ja mitä kuvien pohjalta ymmärsin. Aluksi siitä tuli eräänlainen mosaiikki, mutta muutin rakenteen kertovaksi, ja tästä syntyi kirja.

Monien lukijan mielestä kirjasta kuultaa läpi eräänlainen melankolia, suru tai haikeus, ja he ovat oikeassa. Ei ole niin helppoa sopeutua siihen, että arktinen alue on nyt jakautunut kahtia, itäiseen ja läntiseen osaan, ilman että olisi mitään todellista keinoa vaikuttaa asiaan. Ainoa keino tuntuisi olevan vallan vaihtuminen Moskovassa pohjiaan myöten, mutta neuvostoaikanakin vallanvaihdosta sai odottaa 70 vuotta. Lännessä puolestaan eräskin johtaja nyt kirjaimellisesti kieltää ilmastonmuutoksen merkityksen, ja näin arktisen yhteistyön rippeet saavat yhä lisää iskuja.

Akureyrin lähellä kiinalaiset saapuivat pystyttämään revontuliobservatoriota kesäkuussa 2014, ja kylänväki soitteli heille haitaria. Kuva: Markku Heikkilä

Turvallisuus ja geopolitiikka ovat nyt vallitsevat arktiset keskustelunaiheet. Kirjassanikin ne ovat esillä, omalla tavallaan. Olen yrittänyt sijoittaa niitä laajempaa arktisen historian kontekstiin. Jotkut tähän liittyvät tapahtumat, joita olen ollut todistamassa, ovat olleet jopa surrealistisen tuntuisia, kuten oli kiinalaisen delegaation vierailu pohjoisessa Islannissa.

Olemme äkkiä keskellä uutta todellisuutta, jota leimaa kahtiajako, jännitteet ja militarisaatio. Kun tätä miettii, en osaa olla ajattelematta arkista aluetta viime vuosisadan eli 1900-luvun varrelta. Silloin alueella tehtiin ydinkokeita ilmakehässä, silloin olivat suurvaltajännitteet huipussaan, oli kilpavarustelua ja oli vaikeita rajoja. Puolet koko arktisesta alueesta oli pahimmillaan täynnä vankileirejä, ja alkuperäiskansojen kohtelu oli lähinnä kulttuurista kansanmurhaa. Alueella raivosi sotia ja uusia valtioitakin syntyi. Ilmastonmuutos ei silloin ollut tiedossa riesana, mutta pitkin aluetta liikkui metsästäjiä, turkiskauppiaita ja valaanpyytäjiä, eikä luonnon monimuotoisuuden varjelu ollut kellään mielen päällä.

Tämä muuttui. Alettiin ymmärtää, että arktisella alueella tarvittiin nimenomaan arktista erityisyyttä, sen kaikissa muodoissaan. Kun ensimmäisen kylmän sodan ote alkoi hellittää, löytyi riittävän monia ihmisiä, jotka halusivat luoda arktiselle alueelle aivan uutta yhteistyötä. Sama voi tapahtua uudestaan, uuden sukupolven toimesta. Geopolitiikka on nyt vyörynyt päälle musertavalla voimalla, mutta mielelläni vertaisin sitä jääkauteen. Sekin tuntui kaiken peittävältä ja ikuiselta, mutta niin vain sinne alkoi ilmestyä sulia kohtia, ja uuden luominen tuli mahdolliseksi.

Markku Heikkilä