Lapin yliopiston Arktisen keskuksen, Luonnonvarakeskuksen, Suomen riistakeskuksen ja Metsähallituksen Luontopalvelujen tutkimuksessa selvitettiin Suomen petopolitiikan toteutumista poronhoitoalueella sekä luonnonsuojelun että porotalouden näkökulmista. Tutkimuksessa pohdittiin myös niitä keinoja, jotka tekisivät kestävän porotalouden ja elinvoimaisten petokantojen rinnakkaiselon mahdolliseksi.

Tutkimuksen mukaan petokantojen tila on parantunut Pohjois-Suomessa verrattuna
1990-luvun ja sitä aiempaan tilanteeseen. Myös Venäjän ja Skandinavian
petokantojen yhteys on parantunut. Maasuurpetojen (karhu, susi, ahma ja ilves)
ja maakotkien kantojen elpyminen ja petojen elinalueiden levittäytyminen ovat
kuitenkin lisänneet porovahinkoja ja vaikuttaneet monin tavoin
poronhoitoon. 

– Porotaloudella on merkittävää
sosio-kulttuurista ja aluetaloudellista arvoa, ja porolla on oma paikkansa
pohjoisissa ekosysteemeissä. Kasvavat petojen aiheuttamat porovahingot
vaarantavat tietyillä alueilla kuitenkin elinkeinon kestävyyden, toteaa Lapin
yliopiston Arktisen keskuksen tutkija Sirpa Rasmus.

Tutkijoiden mukaan monet Suomessa tehdyt, nykymuotoisen porotalouden ja
petokantojen rinnakkaiseloon tähtäävät ratkaisut on tehty erityisesti
poroelinkeinon turvaamista ajatellen. Ne eivät siten ole tukeneet kovin vahvasti
petokantojen suojelua. Toisaalta myös petokantojen elinvoimaisuudesta on
edelleen syytä huolehtia. Suomen poronhoitoalueen merkitys petolajien
elinympäristönä ja susien läpikulkureittinä on kiistaton.

Virallisille petokanta-arvioille ei aina löydy luottamusta eikä petojen
suojelulle hyväksyntää siellä, missä poroelinkeino jakaa maiseman petojen
kanssa. Suomen riistakeskuksen erikoissuunnitelijan Harri Norbergin
mielestä tulee pohtia, miten paikallisia asukkaita ja ammatinharjoittajia
saataisiin motivoitua havaintojen välittämiseen ja siten osallistumaan
petokantojen arviointiin. 

Käytännössä ratkaisut rinnakkaiselon
edistämiseksi eivät ole riittävästi tukeneet myöskään porotaloutta. 

– Porotalouden taloudellisesta kestävyydestä ja poronhoitajien hyvinvoinnista on
tingitty etenkin poronhoitoalueen kaakkoisosassa ja joissakin pohjoisissa
paliskunnissa. Nykyiset keinot eivät ole riittäviä, mikäli aidosti tavoitellaan
elinvoimaisia petokantoja siellä missä porotaloutta harjoitetaan, Rasmus toteaa.

– Kannattavaa poronhoitoa ja petokantojen elinvoimaisuutta on usein pidetty
lähes mahdottomina sovittaa yhteen.  Petokantojen vahvistuminen ja
esiintymiskuvan muutokset ovat luoneet esimerkiksi 1990-lukuun verrattuna
parempia edellytyksiä Suomen ja Skandinavian petokantojen yhteyksille, mutta
samaan aikaan petovahinkojen määrä on moninkertaistunut, toteaa
Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Ilpo Kojola. 

Tutkijoiden mukaan Suomessa on paljon kärkevää ja poteroitunutta petokeskustelua.
Tarve olisi kiihkottomalle arvokeskustelulle petojen toivotusta roolista Suomen
poronhoitoalueen ekosysteemeissä. Sekä luontoarvot että paikallisten ihmisten ja
elinkeinojen tarpeet pitäisi hyväksyä. Tutkijoiden mukaan poronhoidossa
tarvitaan uusia pärjäämiskeinoja. On mahdollista, että petokannoissa tapahtuvat
muutokset johtavat poronhoidon luonteen oleellisiin muutoksiin alueellisesti.
Tällaisen muutoksen sosiaalinen hyväksyttävyys tulisi arvioida nimenomaan
poroelinkeinon sisällä.

Kuva: Jouko Kumpula

Tutkimus ”Mission impossible? Pursuing the co-existence of viable predator
populations and sustainable reindeer husbandry in Finland” on julkaistu lehdessä
Journal of Rural Studies. Kirjoittajina olivat Lapin yliopiston Arktisen
keskuksen Sirpa Rasmus ja Minna Turunen, Luonnonvarakeskuksen Ilpo Kojola ja
Jouko Kumpula, Suomen riistakeskuksen Harri Norberg sekä Metsähallituksen
Luontopalvelujen Tuomo Ollila.