Resilienssiä tarjotaan ratkaisuksi yksilöiden ja yhteisöjen selviämiseen epävarmassa maailmassa globaalien haasteiden edessä. Tutkijoita kiinnostaa, millaisia yhteiskunnallisia seurauksia resilienssivaatimuksilla on ja millaisia valta-asetelmia niihin liittyy.

Teksti: Anne Raja-Hanhela
Kuva: Ville
Rinne

Resilienssi on tällä hetkellä keskeinen käsite monilla tieteenaloilla ja siihen
voi törmätä monista eri aihepiireistä käytävissä keskusteluissa. Käsitteellä
tarkoitetaan muun muassa yksilöiden ja yhteisöjen muutosjoustavuutta ja kykyä
käsitellä vastoinkäymisiä. Alun perin käsitteen tausta on kuitenkin
luonnontieteissä. 

– 1960 ja 70 -luvuilla ekologi nimeltä C.S. Holling oli
kiinnostunut siitä, mitä metsäpalosta kärsineelle maastolle tapahtuu. Havainto
oli, että tuhon jälkeen metsä kasvaa takaisin entistä vahvempana. Ekologiassa
resilienssi viittaa siis ekosysteemin kykyyn palautua häiriöstä, taustoittaa
Lapin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Julian Reid
.

Ekologiasta ja ympäristöpuheesta resilienssi on siirtynyt erityisesti
maailmanlaajuista hyvinvointia, kehitystä ja ilmastonmuutosta koskeviin
keskusteluihin.

– Aiemmin keskiössä oli se, kuinka asioita tulee muuttaa esimerkiksi äärimmäisen
köyhyyden poistamiseksi. Nyt ratkaisuna nähdään ihmisten oma sinnikkyys,
resilienssin lisääminen, jotta he voivat nostaa itse itsensä pois haavoittuvasta
asemasta, toteaa yliopistotutkija Marjo Lindroth. 

Reid, Lindroth ja yliopistonlehtori Heidi Sinevaara-Niskanen
edustavat resilienssipuheeseen kriittisesti suhtautuvaa tutkijajoukkoa. Heitä
kiinnostaa se, mitä kaikkea resilienssivaatimukset kätkevät sisäänsä ja mitä
puhe tuottaa yhteiskuntaan.

– Resilienssivaateet perustuvat sille olettamukselle, että kaikilla on
samanlaiset lähtökohdat. Kuitenkin on selvää, että ilmastonmuutoksen
aiheuttamista ympäristötuhoista kärsivillä ihmisillä, marginalisoiduilla
alkuperäiskansayhteisöillä tai esimerkiksi pitkäaikaistyöttömillä ei ole
yhtäläisiä mahdollisuuksia ponnahtaa ylös kriisistä verrattuna meihin
yhteiskunnassa etuoikeutetussa asemassa oleviin, Sinevaara-Niskanen toteaa.

Historiattomuus ja turhauttava tulevaisuusperspektiivi

Lindroth näkee resilienssipuheen yhdeksi ongelmaksi sen historiattomuuden ja
kyvyttömyyden tarkastella tilanteisiin johtaneita taustatekijöitä.

– Marginalisoidut ryhmät, joiden odotetaan pinnistelevän haastavissa
olosuhteissa, ovat useimmiten päätyneet niihin ilman omaa syytään. Vaatimus
ihmisten jatkuvasta sinnikkyydestä jättää huomiotta menneisyyden painolastin ja
katsoo aina tulevaisuuteen. Resilienssivaateilla luodaan aina vain
tulevaisuuteen siirtyvää lupausta kukoistuksesta, johon jatkuvalla
sopeutumisella voi päästä.

Tutkijoiden mukaan resilienssiä voidaan käyttää myös vallankäytön välineenä, ja
sen vuoksi käsitteen kriittinen tarkastelu on erityisen tärkeää. Esimerkiksi
YK:n ja Maailmanpankin kehitysohjelmissa resilienssi näyttäytyy eräänlaisena
mittarina sille, ovatko ihmiset ja yhteisöt avun arvoisia.

– Resilienssivaatimus on keino siirtää vastuuta valtaapitäviltä haavoittuvalle
ihmisryhmälle. Kun hallitukset tai globaalit järjestöt sanovat haluavansa auttaa
yhteisöjä sopeutumaan kriiseihin ja olemaan resilienttejä, niin todellisuudessa
he siirtävät vastuun turvallisuudesta ja hyvinvoinnista ihmisille itselleen. Se
myös normalisoi epävarmuuden, epätasa-arvoisuuden ja turvattomuuden tietyille
ihmisille.

Vaikka tutkijat tarkastelevat eri väestöryhmiin kohdistuvia
resilienssivaatimuksia kriittisesti, he eivät kiellä sitä, etteikö
muutosjoustavuus voi olla elämässä hyvä asia.

– Samassa hetkessä, jossa lisääntynyt resilienssi voi tuottaa yksilölle
hyvinvointia, niin valtion politiikkateksteissä ohjaavana elementtinä se voi
toimia juuri päinvastoin, heikentäen yhteisöjen mahdollisuuksia tai rajoittaen
tarvittavaa tukea ja resursseja, Sinevaara-Niskanen sanoo.

Nato-Suomi puolustuksellisen resilienssin mallimaana

Myös politiikan tutkimuksen kentältä löytyy näkökulmia, joissa resilienssi
nähdään pelkästään positiivisena asiana. Käsite esiintyy tällä hetkellä
voimakkaasti myös turvallisuus- ja maanpuolustuspuheessa.

– Puolustusliitto Nato on Krimin valloituksesta 2014 lähtien ollut hyvin
kiinnostunut resilienssin käsitteestä, liittyen erityisesti Venäjän mahdollisiin
aggressioihin ja niihin valmistautumiseen. Perusajatus on, että hyökkäyksen
tapahtuessa kansalaisten ja valtioiden ei tule vain odottaa Naton tulevan ja
pelastavan heitä, vaan yksilöiden ja yhteiskuntien on oltava valmiita,
varautuneita ja resilienttejä, Reid kuvailee.

Reidin mukaan Suomi on erityisessä asemassa puolustuspuheeseen liittyvässä
resilienssissä. 

– Naton näkökulmasta Suomi on malliesimerkki resilienssistä muille maille.
Keskustelu on poliittisesti hyvin kiinnostavaa, sillä se laittaa ihmiset sodan
eturintamaan ja vastuuseen sodan kohtaamisesta.

Tutkijoiden näkemyksen mukaan tällä hetkellä suhtautuminen Suomen
yhteiskunnalliseen resilienssiin puolustuksemme perustana on hyvin innostunutta
ja positiivista eikä sitä juuri tarkastella kriittisesti.

– Nykytilanteessa Suomessa tunnetaan kansallista ylpeyttä siitä, että olemme
turvallisuuspuheen keskiössä ja vieläpä omasta ansiosta, koska olemme tehneet
hyvää työtä valmiustason ylläpitämisessä. Tämän diskurssin kriittistä
tarkastelua ei liiemmälti vielä ole nähtävissä, Lindroth toteaa.